Suomesta on tullut isojen resurssisopimusten luvattu maa

Viimeisimpiä uutisia tässä jatkumossa on Verohallinnon puitesopimus, jonka arvo on yli 100 miljoonaa euroa. Sopimuksen avulla Verohallinto ostaa erittäin laajasti tietojärjestelmien suunnittelua, toteutusta ja kaikkea mahdollista ohjelmistoihin liittyen. Kisan voitti Gofore. Ostajan arvio on, että tarve on 90-100:lle henkilötyövuodelle vuosittain. Lainaus Tivin artikkelista:

Puitesopimuksen kilpailutus koostui kuudesta osa-alueesta: ohjelmistokehityksen asiantuntijapalvelut, analytiikan ratkaisut, infrakonsultoinnin asiantuntijapalvelut, tekninen tiedonhallinta, laadunvarmistuksen asiantuntijapalvelut sekä määrittelyn tuki, fasilitointi ja ratkaisukonsultointi. Kuuden vuoden mittaisen puitejärjestelyn kokonaisarvo on 150 miljoonaa euroa.

Gofore on Verohallinnon kumppani laajasti koko palvelutarjonnallaan. Nyt kilpailutettu puitejärjestely korvaa nykyisin voimassa olevan vastaavan puitejärjestelyn, jossa Gofore on ollut toimittajana web-teknologian, tietokantojen ja testaamisen asiantuntijapalveluiden sekä pilviasiantuntijoiden osa-alueilla.

On hullua että Verohallinnon kaltaiset tahot kilpailuttavat tällaisia megasopimuksia, kun luulisi juuri tällaisilla tahoilla olevan tarpeeksi hankintaosaamista ostaa asioita pienemmissä palasissa, pyrkien siihen, että joka alueella on parhaat mahdolliset yritykset. Aiemminhan tällaista isolla kouralla ostamista vieroksuttiin aktiivisesti, kun kisat voitti aina Tieto tai CGI, eikä kukaan alalla oikein uskonut siihen, että näiden mammuttien kautta voi saada parasta osaamista, etenkään jos ostaa vain isolla kouralla. Nyt tämä on jotenkin unohtunut, tai kuvitellaan, että Gofore ja kumppanit olisivat jotenkin onnistuneet ratkaisemaan haasteen, ja toimittavatkin aivan mieletöntä erikoisosaamista, vaikka tällaisten sopimusten insentiivit eivät sellaiseen mitenkään kannusta.

Suomen Kuvalehtikin kirjoitti hiljattain Tieran tavasta kilpailuttaa ensisijaisesti vain todella isoja sopimuksia. Erityisesti kuntakentälle tehdyt kaksi 600 miljoonan euron sopimusta herättivät Suomen Kuvalehdenkin huomion. Sopimukset menivät norjalaiselle Atealle kumpikin, mutta käytännössä Atea ostaa valtavasti tavaraa ja työtä alihankkijoiltaan, joten Atea on nimenomaan välittäjän asemassa.

Samasta ilmiöstä on tässäkin blogissa kirjoitettu aiemmin muun muassa valtion hovihankkijoita käsitelleissä jutuissa. Valtori on noussut lyhyessä ajassa isoimmaksi toimijaksi valtionhallinnossa, mutta Valtorikin tekee vain valtavia puitesopimuksia kumppaneidensa kanssa, ja käytännössä Valtorinkin isoin yhteistyökumppani on Tieto.

Hankintaketjuihin siis kyllä tulee uusia välikäsiä, mutta markkina ei käytännössä muutu mitenkään. Ainakaan kilpailua ei tule enempää, kun julkishallinnon uudet hankintaorganisaatiotkin keskittyvät vain kilpailuttamaan jättisopimuksia. Verohallintoa voi toki tässä kehua siitä, että se sentään kilpailutti megasopimuksensa itse, olisihan Verohallinto myös voinut ostaa resurssinsa Valtorin kautta, kuten monet muut valtion virastot tekevät.

Tällä toiminnalla on useita seurauksia alalle. Tässä listattuna keskeisimmät vaikutukset:

1. Alihankkijaketjujen rooli vahvistuu. Muutama alan firma toimii portinvartijana ja pääurakoitsijana. Vaikka Gofore ja kumppanit näitä sopimuksia nimellisesti voittavatkin, on alihankkijasopimusten kautta hommissa kymmeniä erilaisia yrityksiä. Ohjelmistoala siis menee rakennusalan suuntaan, jossa on selvä jako pääurakoitsijoihin ja aliurakoitsijoihin. Vaikutus tekemisen laatuun tiedetään.
2. Yritysten erikoistuminen vähenee ohjelmistoalalla, koska erikoistuneella strategialla ei menesty tällaisissa isoissa hankinnoissa. Yksittäisen asiantuntijan kannattaa toki edelleen erikoistua, mutta kokonaisia, johonkin alueeseen erikoistuneita firmoja ei ole kovin helppoa tai kannattavaa pyörittää. Fiksumpaa on olla henkilövuokraamo, josta saa vähän kaikenlaista osaajaa. Asiakkaiden kannalta tämän asian vaikutus voi olla isokin. Ei ole yrityksiä, joilla olisi pitkän toimintahistorian tuomia prosesseja ja hiottuja käytänteitä tietyn sovellusalueen toteuttamiseen. Ei ole enää asiakkuudenhallintaan erikoistuneita yrityksiä, tai edes tiimejä, ei ole toiminnanohjauksen erikoisyrityksiä, ei ole tiettyihin tuotteisiin erikoistuneita huippuyrityksiä. On vain henkilövuokraamoja, joista voi vuokrata asiantuntijoita yksi kerrallaan.
3. Uusien ohjelmistoalan yritysten perustaminen vaikeutuu. Houkuttelevin vaihtoehto on perustaa alihankkijakonsultointiin erikoistunut putiikki, jossa oheiskulut ovat mahdollisimman matalat ja asiantuntijoiden palkkaus on hyvin vahvasti sidoksissa laskutetun työn määrään. Tällaiset tehokkaat alihankkijat kiinnostavat isoja alan firmoja, jotka saavat näiden kautta hyvää alihankkijavoimaa isoihin sopimuksiinsa.
4. Junioreiden pääsy alalle on vaikeaa, jatkossakin. Mitä enemmän ala menee resurssisopimuksien suuntaan, sitä vaikeampaa on ajaa sisään junioreita tai kouluttaa uutta työvoimaa projektien ohessa. Junioreiden kannattaakin hakeutua yhä enemmän sellaisiin ohjelmistotuotefirmoihin, joissa tehdään omia tuotteita tai saas-palveluita, koska jatkossa nämä ovat niitä harvoja paikkoja, joissa junioreita kannattaa kouluttaa systemaattisesti.
5. Kilpailutusten määrä jatkaa vähenemistään. Tämä ilmiö toki on jo totta. Mitä enemmän kilpailutetaan tällaisia megasopimuksia, sitä vähemmän määrällisesti kilpailutuksia tulee. Yksikin 10 miljoonan euron puitesopimus voi helposti korvata kymmenen pienempää kilpailutusta, jopa useita kymmeniä kilpailutuksia, kun saman lavean puitesopimuksen sisällä voidaan tehdäkin useita erilaisia urakoita.
6. Uusia, isoja asiantuntijayrityksiä syntyy harvoin. Tämä ilmiökin on jo totta, Gofore on käytännössä ainut uusi toimija, joka onnistunut murtautumaan julkishallinnon sopimuksiin ja kasvamaan niiden avulla merkittävään kokoluokkaan. Ehkä Solita on se toinen, joka vahvistaa poikkeuksena säännön. Muut ovat joko tulleet ostetuiksi tai jämähtäneet aika pieneen kokoluokkaan. Suomessa julkishallinto on niin iso ostaja, että pelkällä yksityisen puolen tekemisellä ei ole kovin realistisia mahdollisuuksia nousta isoksi. Toki aina voi yrittää kansainvälistyä, mutta ei sitäkään huonosti toimiva kotimarkkina helpota.

Muitakin vaikutuksia varmasti löytyy. Aiemminkin tässä blogissa on kirjoitettu tästä ilmiöstä ohjelmistofirmojen näkökulmasta, ja esimerkiksi jo vuoden 2021 artikkelissa todettiin, että yksi merkittävä vaikutus on se, että asiakkaiden täytyy ottaa merkittävästi enemmän vastuuta teknologiavalinnoista, arkkitehtuurista ja työn johtamisesta.

En tiedä, olenko se vain minä, mutta kovin on vaikea nähdä tässä ilmiössä hyviä puolia. Toki julkishallinnon kannalta tällaisten megasopimusten kilpailutus on helppoa, yhdellä kilpailutuksella hoidetaan kymmenien isojen urakoiden kilpailutus. Virkamiesten näkökulmasta työ on joustavaa ja helppoa, kunhan vain on tarpeeksi iso sopimus, jotta budjettia riittää, vaikka urakka kasvaisikin ja venyisikin matkan varrella. Ehkä se käytännön arki puitesopimusten sisällä on tekijöidenkin näkökulmasta leppoisaa hommaa ja helppoa rahaa, joten miksi vastustaa. Kuka siis sanoo ei?

Veronmaksajalta kun ei kysytä.

PS. Tilaa Vierityspalkin kerran kuukaudessa ilmestyvä uutiskirje, joka koostaa artikkelit, linkkivinkit, työpaikat ja julkaisut (uutiskirjeellä on jo yli 900 tilaajaa).