Suomen Kuvalehti kirjoittaa hankintalain nykytilasta ja valvonnasta

Perttu Tolvanen

Suomen Kuvalehden tuore artikkeli käsittelee uuden hankintalain myötä tulleita muutoksia ja erityisesti väärinkäytösten valvonnan kehitystä KKV:n uuden yksikön myötä.

Artikkeli ei käsittele erityisesti tietojärjestelmähankintoja, mutta moni artikkelin teema koskettaa erittäin paljon myös julkisten tietojärjestelmähankintojen todellisuutta.

>> Lue artikkeli (vain tilaajille): Väärin ostettu, Suomen Kuvalehti 2021/28 (15.7.2021)

Ehkä se isoin viime vuosien muutoshan on KKV:n valvontayksikön perustaminen. Vuonna 2017 perustettu yksikkö on viime vuosina alkanut päästä vauhtiin toiminnassaan keskittyen erityisesti epäiltyjen laittomien suorahankintojen tutkintaan. Valvontayksikkö on myös alkanut saamaan vinkkejä virastonsa ulkopuolelta, joka on auttanut merkittävästi kyseenalaisten suorahankintojen tunnistamisessa.

”Ennen KKV:n valvontayksikön perustamista kilpailuttamisen ongelmiin liittyviä valituksia tehtiin vain markkinaoikeuteen. Nyt valvova viranomainen voi itse aloittaa tutkinnan, jos se epäilee lainvastaista hankintaa. Räikeimmät tapaukset menevät edelleen oikeuteen, jossa laittomista hankinnoista voi saada sakkoja tai muita hallinnollisia seuraamuksia.”

Ilmoituksia tehdyistä sopimuksista viivytellään usein

Edelleen tosin valvonnassa on outoja ongelmia. KKV:n on esimerkiksi aloitettava selvitys kuuden kuukauden kuluessa lainvastaisen suorahankintasopimuksen tekemisestä, jotta tapauksella on mahdollisuus päätyä markkinaoikeuteen. Tämä on aika lyhyt aika jo yksinään, mutta se ei ole edes se suurin ongelma. Hankintayksikköjen tulisi tehdä jälki-ilmoitukset 30 päivän kuluessa sopimuksen tekemisestä, mutta tämä on määräaika, jota rikotaan Suomessa erittäin yleisesti. Monesta hankinnasta tulee jälki-ilmoitus useita kuukausia myöhemmin, joskus jopa lähes vuoden myöhässä. Myöhästymisestä kun ei ole mitään sanktioita, on viivyttely houkutteleva taktiikka. Etenkin jos hankintayksikkö tiedostaa tehneensä kyseenalaisen suorahankinnan, he todennäköisesti myös viivyttävät jälki-ilmoituksen julkaisua mahdollisimman pitkään.

Voi siis sanoa, että nykyinen hankintalaki ja sen valvonta mahdollistaa väärinkäytökset, jopa räikeät sellaiset.

Suuri osa ongelmista johtuu osaamattomuudesta

Suomen Kuvalehden artikkeli on kuitenkin siinä erityisen ansiokas, että se huomioi sen, että erittäin iso osa väärinkäytöksistä johtuu myös osaamattomuudesta ja byrokratian rattaiden huonosta pyörimisestä.

“Janssonille ja hänen tiimilleen on yhä mysteeri, miksi jotkut kuntien, sairaanhoitopiirien tai valtion virastojen hankintayksiköt päätyvät tekemään suorahankintoja, jotka ovat selkeästi laittomia.”

“”Tätä olemme miettineet neljä vuotta. Suorahankintaan johtanut tapahtumaketju voi olla erittäin pitkä, eikä hankintaa tekevä hallitse sopimuksen tekoa tai edes tiedä, mitä on sovittu milloinkin. Kokonaiskuva puuttuu.””

Tämä on erinomainen kuvaus siitä millaista tietojärjestelmienkin hankinta on monessa julkishallinnon yksikössä. Mukana on iso joukko ihmisiä, joista jokainen tuntee jonkun osa-alueen, mutta kenelläkään ei ole kokonaiskuvaa siitä mitä ollaan ostamassa ja millä tavalla. Ostajapuolen osaamattomuus onkin ehdottomasti isoin haaste julkisten hankintojen toimivuudessa.

Tarjoajien parempi tietotaito voisi kannustaa parempaan laatuun

Tosin kyllä osa haasteista syntyy myös toimittajapuolen osaamattomuudesta. Moni toimittaja lobbaa asiakkaiden suuntaan asioita, jotka eivät ole mitenkään mahdollisia hankintalain puitteissa. Toimittajapuolen myyntihenkilöistä hyvin harva ymmärtää edes perusasioita hankintalaista, vaikka olisi tehnyt kymmenittäin tarjouksia julkisiin kilpailutuksiin.

Jos toimittajapuolella ymmärrettäisiin asioita paremmin, pakottaisi se myös asiakaspuolen petraamaan hankinnoissa, kun olisi suurempi riski siitä että joku toimittaja tekee hyvän valituksen. Tällä hetkellä hyvin harva valitus menee läpi markkinaoikeudessa, ainakaan tietojärjestelmäpuolella, koska toimittajien valitukset ovat keskimäärin varsin heikkoja, usein kohdistuen jopa asioihin, jotka ovat erittäin vahvasti hankintayksikön harkintavallan piirissä.

Monelle esimerkiksi tulee yllätyksensä se, että toimintatavoista tai kriteereistä tai painotuksista ei käytännössä voi yleensä valittaa, jos ne on perusteltu asiallisesti. Ostavalla yksiköllä on erittäin paljon harkintavaltaa painottaa kilpailutuksissa juuri niitä asioita, joita se haluaa painotettavan, kunhan nämä painotukset on perusteltu jollain tapaa.

Suomen Kuvalehden artikkeli käy myös hyvin läpi sitä, miten vähän kaikenmaailman hankintastrategioilla tai hallituksen linjauksilla on vaikutusta mihinkään. Tällaiset linjaukset eivät sido esimerkiksi kuntia millään tavalla. Jos kunta haluaa ostaa vain hintaa painottaen, voi se niin tehdä – tai jos se haluaa painottaa erittäin vahvasti jotain yksittäistä laatukriteeriä, ja perustelee sen, voi se niin tehdä.

Professori Tomi Voutilainen toteaa SK:n jutussa seuraavasti:

“”Toimintatavoista ei voi valittaa markkinaoikeuteen eikä niistä tule seuraamuksia. Hankinnan tilaajan pitää vain perustella asia, ja perustelu voi olla mitä tahansa.””

Ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja

Yksi ratkaisumalli tämän hetken haasteisiin olisi yksinkertaistaa hankintalakia, mutta tämä olisi iso ja raskas EU-tasoinen keskustelu. Liialliseen monimutkaisuuteen vetoaminen on myös hieman kyseenalainen väite. Julkishallinnossa on monia osa-alueita, jotka ovat paljon monimutkaisempia. Hankintojen kohdalla on todennäköisesti kyse paljon enemmän siitä, että aiheeseen ei syystä tai toisesta jakseta perehtyä riittävästi. Heikko valvonta ja olemattomat sanktiot väärinkäytöksistä eivät myöskään lisää motivaatiota asioiden opiskeluun.

Toinen ratkaisumalli olisi keskittää hankintaosaamista ja hankintojen tekemistä, ja sitä onkin Suomessa tehty jo paljon. Hankintojen keskittämisen edut ovat kuitenkin ainakin tietojärjestelmien alueella vielä iso kysymysmerkki. Kuten tässäkin blogissa on eri yhteyksissä todettu, keskittäminen ei tunnu mitenkään automaattisesti johtavan parempiin kilpailutuksiin, ei edes määrällisesti enempään kilpailuttamiseen. Esimerkiksi vaikka valtion IT-hankintoja on keskitetty todella merkittävästi Valtoriin, ei Valtori ole ollut mitenkään aktiivinen kilpailuttaja, vaan on keskittynyt lähinnä tekemään valtavia puitesopimuksia isojen alan toimittajien kanssa.

Kolmas ratkaisumalli olisi lisätä läpinäkyvyyttä ja valvontaa. Suomessa tällä saralla onkin nähty merkittävää edistystä viime vuosina. Tutkihankintoja.fi on vapauttanut laskutusdatan kaikkien tutkittavaksi ja tuonut ainakin teoreettisen riskin siitä, että väärinkäytöksien paljastaminen onnistuu ulkopuolisilta. Käytännössä pelkkä raakadata laskutuksista ei ole kovin iso askel vielä, kuten tässäkin blogissa on kirjoitettu, mutta se on hyvä askel oikeaan suuntaan. Isompi askel olisi, jos tuo laskutusdata kytkettäisiin tehtyihin sopimuksiin.

Nyt kun HILMA-palvelussa on uudistuksen myötä toimiva arkisto jälki-ilmoituksille tehdyistä sopimuksista, olisi sopimusten ja laskutusdatan ristiinkytkentä myös helpompaa. Ainakaan ei tarvitsisi perustaa mitään uutta palvelua, kun vain rakentaisi linkityksen näiden palveluiden välille. Virastojen sisällähän toki tiedetään mihin sopimukseen mikäkin lasku liittyy, sitä ei vain kerrota ulospäin tällä hetkellä.

Myös tuore KKV:n valvontayksikkö on merkittävä edistysaskel. Uusi yksikkö on tarttunut ainakin suorahankintoihin tehokkaasti. Muutaman hengen valvontayksikkö ei tosin vielä ole kovin paljon, kuten professori Voutilainenkin SK:n jutussa antaa ymmärtää, mutta verrattuna aiempaan tilanteeseen, on uusi valvontayksikkö todella merkittävä parannus.

PS. Tilaa Vierityspalkin kerran kuukaudessa ilmestyvä uutiskirje, joka koostaa artikkelit, linkkivinkit, työpaikat ja julkaisut (uutiskirjeellä on jo yli 800 tilaajaa).

Aiemmin julkishallinnon hankinnoista ja kilpailuttamisesta:

Kommentit

  1. Juha Mattila says:

    Kilpailutus on työläs lisävaiva ja jos asiakas – toimittajasuhde toimii hyvin, niin kyllä asiakkaalla on kiusaus yrittää ylläpitää nykyistä suhdettaan mahdollisimman pitkään – vaikka sitten hankintalakiakin venyttäen. Uusi toimittaja voi olla hänen mielessään sellainen riski, jota ei mielellään ottaisi.
    Tämä voi tulla esiin esim. siten, että kun hankintalaki edellyttää määrävälein tuotettujen palvelujen kilpailutusta, niin näitä aikamääriä ei noudateta, vaan venytetään kilpailutusta jopa useilla vuosilla.

    Jos kilpailutukseen lähdetään, niin luontevat osat kilpailutuskokonaisuudesta saatetaan pilkkoa useampaan eri kokonaisuuteen. Esim. verkkopalveluiden ollessa kyseessä voidaan teettää erikseen konsepti, ux/ui-suunnittelu ja tekninen toteutus. Tämän tyyppisessä pilkkomisessa ei ole sinällään mitään lain vastaista, sillä kyseiset osaprojektit voivat olla luontevasti ja perustellusti omia projektejaankin. Joissakin tapauksissa tausta-ajatuksena voi kuitenkin olla järeämmän hilma-kilpailutuksen välttely eli yksittäiset osaprojektit saadaan menemään alle kansallisen kynnysarvon, jolla päästään kevyempään kilpailumenettelyyn.

    Toimittajien suuntaan näkyy harvemmin räikeällä tavalla kilpailutustilanteissa osaamattomuus hankintalain noudattamisessa. Myöskään läpinäkyvään suosimiseen kilpailutilanteissa emme ole useinkaan törmänneet, vaan kyllä pääsääntöisesti ne kilpailutukset ovat olleet aitoja, joihin olemme osallistuneet. Tai sitten on osattu hyvin suosimiskeinot pitää piilossa :).

    Suurempana ongelmana toimittajien kannalta kilpailutuksissa on hankintalakiosaamattomuuden sijaan asiakkaan vähäinen tekninen ymmärrys ja tästä johtuva kyvyttömyys tarjousten substanssitasojen ja toimittajien osaamisen vertailuun. Tällöin vertailukriteerit ohjautuvat enemmän hinnan ja nättien referenssien vertailuun. Jos osaamista ei hankintaorganisaatiolla itsellään ole, niin toki sitä voidaan ostaa ulkoakin. Suuremman kokoluokan verkkopalvelukilpailutuksissa näin usein onneksi toimitaankin.

  2. Perttu Tolvanen says:

    Kiitos kommentista, Juha.

    Tuo on hyvä huomio, että yksi haaste ainakin tietojärjestelmäpuolella on asiakkaiden heikko tekninen osaaminen, jolloin kilpailutuksessa ei uskalleta arvioita teknisiä asioita, jolloin kisasta sitten helposti tulee sellainen joka ratkeaa joillakin ihan muilla tekijöillä, yleensä hinnalla.

    Tähän törmään itse myös koulutuksissa aika usein, kun ihan päivätöikseen kilpailutuksia hoitavat hankinta-asiantuntijat ihmettelevät ääneen, että ihanko oikeasti heidän pitäisi ymmärtää jotain teknisiä asioita pystyäkseen kilpailuttamaan tietojärjestelmiä. En tiedä mistä tämä ajatus on tullut, että hankintoja pitäisi pystyä tekemään ilman, että ymmärtää syvällisesti sitä kohdealuetta, mutta tällainen ajatus kyllä tulee säännöllisesti minulle vastaan.

Jätä kommentti