Puolueiden verkkostrategiat ovat sekaisin – ja Helsingin Sanomat miettii vasta kuinka suhtautuisi internetin tuomaan muutokseen poliittisessa keskustelussa

Helsingin Sanomien pääkirjoitus* käsitteli tänään kunnallisvaalien aktivoitunutta internet-liikehdintää. Pääkirjoitus osoitti erittäin osuvasti puolueiden verkkostrategioiden olevan vielä kovin hajallaan. Verkossa puoluetoimintaa tehdään usealla foorumilla, usean domainin alla ja omaa väkeä ei osata vielä ohjeistaa. On myös erittäin hyvä kysymys, mikseivät puolueet ole vieneet vahvoja lehtiään voimakkaasti verkkoon ja luoneet näiden ympärille aktiivisia, omien puolueaktiivien yhteisöjä.

Mutta HS:n pääkirjoituksen loppupäätelmät ovat mielenkiintoisia:

Puoluelehtien kulta-aikaan 1940-luvun lopulta lähtien lehtien parasta antia olivat pakinoitsijat ja kolumnistit, jotka kävivät julkista poliittista keskustelua omien lehtiensä palstoilla. Kuinka moni nettikolumnisti on yltänyt samaan kuin vaikkapa Jahvetti, Aaretti, Juorkunan Jussi, Simppa tai Aimo Kairamo?

Internetin on ylistetty lisäävän sananvapauden äärimmäiseen potenssiin. Voi olla, mutta sanomisten laatua se ei ole kohottanut mihinkään yli tai ohi perinteisten tiedotusvälineiden. Vähän kuin uudet satelliittikanavat televisiossa: ohjelmaa tulee enemmän, mutta se ei ole välttämättä yhtään sen parempaa.

Miten moniäänisyyden lisääntyminen on laadun kanssa ristiriitainen käsite? Monet poliitikot ovat todistaneet tekevänsä verkossa jotain paljon arvokkaampaa kuin sivaltavaa, yksisuuntaista viestintää. Ulkoministeri Alexander Stubb, Jyrki J. Kasvi*, Osmo Soininvaara, Paavo Arhinmäki* ja kumppanit käyttävät verkkoa tehokkaasti aktiiviseen keskusteluun, ajatustenvaihtoon ja ideoiden käsittelyyn. Moni heistä tuo politiikkaa ja päätöksentekoa isoin askelin lähemmäksi tavallista kansaa ja samalla rakentaa omaa, uskollista fanijoukkoaan. Puoluekannasta riippumatta esimerkiksi Alexander Stubbin blogi on uskomaton esimerkki siitä kuinka ulkoministerin työtä on avattu läpinäkyväksi kansalle ja päästetty halukkaat myös kommentoimaan tapahtumia suoraan.

Hapuilevista verkkostrategioista ja hajallaan olevista yleisöistä huolimatta internet lienee parasta mitä puoluetoiminnalle tai politiikalle on tapahtunut sitten vapaamman sanomalehtitoiminnan. Suuret ajattelijat ja heidän yksisuuntaiset kolumninsa eivät myöskään ehkä ole sitä mitä 2000-luvun kansalaiset tarvitsevat?

Onneksi moni poliitikko on jo huomannut minkä mahdollisuuden blogit ja yhteisöt tarjoavat kansalaiskeskusteluun. Uuden Suomen blogiyhteisö* käy kuumana ja kommenttiketjuissa toteutuu puoluetoiminnan tarkoitus aivan eri tasolla kuin pääkirjoituksessa tai kolumnissa jota ei ole edes tarkoitus kommentoida.

HS:n pääkirjoitustoimittajat seuraavat Suomea tarkasti ja avaavat tässäkin kirjoituksessa puolueiden sekaisin olevat verkkostrategiat hyvin tehokkaasti. Harmi, että loppuosasta paistaa läpi kaipuu menneiden aikojen yksinkertaisempaan maailmaan ja sanomalehtien yksinvaltaisempaan rooliin.

[*Toim. huom. Linkkejä poistettu toimimattomina.]